Mitä Raskaana Olevan Naisen Sopii Tuntea

Raskaushehku. Energinen keskiraskaus. Tyyni, hiljaista onnea säteilevä Odottava Äiti.

Patriarkaatin juoni, sanon minä!

Raskaana oleva nainen saa yhteiskunnan silmissä olla ainoastaan onnellinen ja iloinen. Jos tuleva äiti yrittääkin puhua mistään muista tunteista, saa nopeasti vastaukseksi "mutta mieti miten ihanaa on sitten kun sinulla on se lapsi". Niin. Niin mietinkin, mutta se ei auta silloin, kun ahdistaa.

Siinä vaiheessa, kun on kolme kuukautta oksentanut kymmenen kertaa päivässä ja maailma ympärillä näyttää mustaakin mustemmalta, on valmis lyömään jokaista joka tulee hehkuttamaan raskauden ihanuutta. Useimmiten nämä hehkuttajat eivät itse tokikaan ole raskaana. Myytti odottavan äidin onnellisuudesta saa varmasti lukemattomat naiset epätoivon partaalle. Vaikka lapsi olisi kuinka toivottu, yritetty ja odotettu, on vanhemmilla silti oikeus kokea ahdistuksen, masennuksen ja epätoivon tunteita. Lapsi ei siitä mene rikki, mutta vanhempi joka ei pysty myöntämään negatiivisia tunteitaan, saattaa mennä.

Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta puhutaan yleisesti, mutta miltei 15% odottavista äideistä kärsii raskausmasennuksesta. Kuka on koskaan kuullut raskausmasennuksesta? Raskausajan kielteisistä tunteista ei saa puhua, tai leimautuu Huonoksi Äidiksi, ja kukapa meistä pelkäisi mitään enemmän kuin tuota? Uskon, että prosentti saattaa olla jopa korkeampi, muttei tule ilmi kyselyissä nimenomaan yleisen ilmapiirin ja myyttisen Äidin tähden.

Hakeuduin neljättä kertaa lääkäriin järkyttävän raskausoksentelun takia ensimmäisen kolmanneksen loppupuolella. Olin tuohon mennessä ollut kaksi kuukautta sairaslomalla, syönyt tuloksetta erilaisia lääkkeitä ja ollut nesteytettävänä sairaalassa. Kun lääkäri jolle olostani menin puhumaan sanoi, että oksenteluni on "ihan normaalia", purskahdin vastaanotolla itkuun ja huusin etten jaksa enää hetkeäkään, eikä tämä voinut olla normaalia. Lääkärin vastaus mykisti minut täysin: "Älä itke. Jos sinä itket, niin sikiö itkee."

Olemme 2010-luvun Suomessa. En suostu uskomaan, että ihmisten syyllistäminen omista tunteistaan auttaa ketään. Siitäkö sikiö ei kärsi, jos äiti tukahduttaa kaikki negatiiviset tunteensa yhdeksän kuukauden ajan?

Raskausaikana ihminen käy läpi valtavan fyysisen ja henkisen muutoksen. Ainakaan minä en ollut osannut varautua muutokseen niin, ettei se missään tuntuisi. Kun yhtäkkiä oletkin oksentava, hidas, kömpelö ja paisut silmissä, voi hetkittäin olla vaikea kokea sitä paljon puhuttua raskaushehkua. Ja vaikka muiden silmissä hehkuisikin, voi todellisuus peilissä olla oman pään sisälle jotain aivan muuta. Kun aiemmin hyvässä kunnossa ollut ihminen ei enää pääsekään omin voimin lattialta ylös, voi se aiheuttaa kolauksen johon ei pysty valmistautumaan. Kun omia tunteitaan ei yhtäkkiä hormonimyrskyn tuloksena pystykään kontrolloimaan, vaan huomaa itkevänsä ja huutavansa kuin teini, saattaa se hämmentää vahvemmallakin psyykellä varustettua yksilöä.

Olisi ihme, jos yhdeksän kuukauden aikana valtavia muutoksia läpi käyvä ihminen olisi jatkuvasti tyyni, onnellinen ja tyytyväinen. Se ei olisi inhimillistä. Uskon vakaasti lapsienkin voivan paremmin, jos näiden vanhemmat pystyvät käsittelemään ja kohtaamaan tunteensa. Nekin, jotka eivät ole niin yleisesti hyväksyttyjä.

Vaahtosin aiemmin googlen kuvahaun tuloksista raskauden suhteen. Hieman toisenlaisia kuvia löytyy, kun hakutermeiksi antaa pregnancy + depression.


Tähän loppuun kuuluisi laittaa selitys siitä, kuinka olen kuitenkin kauhean onnellinen raskaudesta ja kuinka odotan pientä ihmettämme enemmän kuin mitään muuta. Mutta se jääköön tällä kertaa. Olkoon naisella oikeus tunteisiinsa raskaanakin, ilman selittelyjä.