Nyytti on maailmassa ja tänään seitsemän viikon ikäinen. Olen kertonut synnytystarinani lukemattomia kertoja viime viikkoina ja vastaillut kysymyksiin pikkuvauva-arjen sujumisesta.
Käymiäni keskusteluja on sävyttänyt olettamus, että sekä synnytys että vauvanhoito ovat rankinta mitä ihminen elämässään tekee. Tarinat joita kuulin etukäteen alleviivasivat aina sitä, miten
hirveän rankkaa kaikki tulisi olemaan.
Varoitus, seuraava kappale sisältää hyvin lyhyenä versiona synnytyskertomukseni:
Minun synnytykseni oli helppo ja verrattain miellyttävä kokemus. Etukäteen kauhutarinat kuulleena (koska jostain syystä naiset pitävät loistavana ideana kertoa pahimmat repesin-huusin-ja-vuosin-tarinat viimeisillään raskaana oleville kanssaeläjilleen) olin miltei järkyttynyt siitä, miten helppoa kaikki lopulta oli. Ennen lähtöämme sairaalaan lojuin kotona sohvalla ja jumppapallon päällä TENS-laitteeseen kytkettynä ja kiittelin sähköimpulsseja jotka hämäsivät kipusignaaleja aivoihini. Sairaalassa makasin kolme tuntia lämpimässä vedessä A:n sylissä ilokaasumaski kasvoilla ja kuuntelin Anthony and the Johnsonsia, jonka jälkeen douppasin epiduraalia kolmesti. Suuren osan ajasta epiduraalien välillä nukuin ja heräsin noin tuntia ennen kuin vauva oli ulkona minusta. Kyllä, se viimeinen puristus ennen kuin jalkojeni väliin ilmestyi sisältäni pieni pää (elämäni ehdottomasti friikein kokemus ikinä!!!) oli tuskallinen, mutta hyvin lyhyt hetki. Ja mitä kipuun tulee, kokemus siitä on tietysti subjektiivinen, mutta ei se nyt niin pahaa ollut kuin etukäteen oli annettu ymmärtää. Kaksi päivää synnytyksestä kävelin ja istuin jo ongelmitta, ja sairaalaan meitä katsomaan tulleet vanhempani olivat suorastaan järkyttyneitä siitä, miten hyvinvoivalta näytin.
Näkisitte ne ilmeet, joita kohtaan kertoessani synnytyksen olleen helppo, toipumisen nopeaa ja koko homman ihan kiva. Synnytystarinakulttuuriin kuuluvat kauhutarinat. Kipua hehkutetaan, verisillä yksityiskohdilla mässäillään ja tuskaa alleviivataan. Ymmärrän sen, että jos synnytys on ollut vaikea ja traumaattinen kokemus, sitä haluaa purkaa puhumalla. Mutta en taatusti ole ainoa, jolle synnytys oli positiivinen kokemus kivusta huolimatta. Miksemme kerro näitä tarinoita toisillemme?
Toinen uskomus johon törmään jatkuvasti on se, että pikkuvauva-arki on ihan hirveää. Vanhempien pitäisi olla hermoheikkoja zombeja, jotka eivät saa koskaan nukkua, ja vauvan pieni tyranni, joka huutaa tyytymättömänä kuuppa punaisena 24/7. Vauvan kanssa ei pitäisi voida tehdä mitään tai mennä minnekään, saatika kuvitella että vanhemmat, etenkään äiti, voisi olla sekuntiakaan ilman vauvaa.
Me olemme molemmat kotona, joten totta kai arkemme on miljoonasti helpompaa kuin niiden, jotka ovat lapsen kanssa yksin kotona pian syntymän jälkeen. Ja kyllä, meille on vauva-arpajaisissa tainnut osua ns. "helppo vauva". Nyytti ei pahemmin itke, koliikkia ei meidän perheessämme ole näkynyt ja päiviinkin alkaa tulla vähitellen rytmiä. Lähinnä Nyytti köllöttää katsellen ikkunaa, lamppua tai sylittäjän naamaa. Kohtaamamme ihmiset jaksavat hämmästellä sitä, kuinka hyvinvoivilta näytämme siihen nähden miten pieni lapsi meillä on. Onhan meilläkin katkonaisia öitä ja niitä iltoja, jolloin Nyytistä on hienointa kätistä ja vispata käsillä ilmaa, mutta pääasiassa kaikki on paljon helpompaa kuin kuvittelin. Jos peräkkäin sattuu monta yötä, jolloin nukun maksimissaan tunnin pätkissä, olen tietenkin seuraavana päivänä itkuisempi kuin normaalisti, mutta hyvinä öinä saa kuitenkin nukkua yli kolmen tunnin pätkissä. Ja tämä taas kuulostaa pahemmalta kuin mitä on: kolme kolmen tunnin unipätkä on kuitenkin jo ihan hyvä määrä lepoa.
Kuulkaa tämä: Kaikki ei pääty vauvan syntymään. Synnytys ei välttämättä ole ollenkaan paha tai sietämättömän kivulias kokemus. Vanhemmilla voi olla omakin elämä vauvan synnyttyä, itse olin jo viikko syntymästä yksin shoppailemassa ja omaa aikaa meillä molemmilla on vähintään parina iltana viikossa. Nyytti on ollut isoäidillään hoidossa jo kahdesti, ja tulee olemaan jatkossakin. Vauva-arki ei välttämättä ole hirveää ja rankkaa, vaan vauvan kanssa voi mennä ja tehdä. Vauva ei välttämättä ihmeemmin huuda tai valvota, vaan saattaa olla perustyytyväinen.
Tiedän. Joillain teistä on oikeasti ihan hirveän rankkaa. Joidenkin synnytykset ovat olleet pahin kokemus ikinä. Joidenkin teidän lapset huutavat kaiket yöt ja te itse olette niitä zombeja, jotka eivät löydä aikaa käydä edes suihkussa. Mitä syvimmät pahoitteluni teille. Mutta halusin sanoa, ettei se ole ainoa totuus. Vauvaelämä voi olla ihan kivaakin. Ja helppoa. Myytti siitä, että
kaikille synnytys on kamala kokemus ja
kaikkien vauvaelämä on hirveän rankkaa ei vaan pidä paikkaansa. Tämä rohkaisuna teille, jotka vielä odotatte tätä hetkeä.
(Nyt pelkään saavani lukemattoman määrän vihaisia kommentteja siitä, että hyvähän minun on puhua, tai tarinoita siitä, kuinka kaikki muuttuu vaikeaksi vasta myöhemmin enkä minä tiedä vielä mistään mitään. Mutta silti, olisin itse kaivannut odotusaikana positiivisia tarinoita vastapainoksi kauhukertomuksille. Tuntuu ettei ole poliittisesti korrektia sanoa, että kaikki voi olla helppoakin, mutta sanonpahan silti, hähää!)
